Korvalappustereo menossa mukana
Korvalappustereot olivat kasarilla yksi halutuimpia teknisiä vempaimia, sallihan se vapauden kuunnella musiikki siellä missä halusi, kasa vain C-kasetteja mukaan ja poppi soimaan. Kuulokkeista läpikuuluva säksätys yleisillä paikoilla on alkanut jo 80-luvulla.
Sony Walkman mainosvideo
Kannettavia pienehköjä nauhureita oli ollut myynnissä jo pitkään, mutta sitten Sony toi markkinoille vielä pienemmän soittimen, eli ensimmäisen Walkmanin 1979, jonka saattoi kiinnittää vyölle tai sujauttaa vähän isompaan taskuun, tai no aika isoon sellaiseen. Pian myös muut valmistajat kuten Aiwa, Sanyo, Akai, Panasonic, JVC, Hitachi, Grundig, Sharp, Toshiba, Pioneer ja Philips alkoivat tuoda omia soittimiaan markkinoille ja malleja tuli lukuisia kaikilta valmistajilta. Hi-fi ja tekniikkalehdet täyttyivät tuon tuosta laitevertailuista, joita luettiin ja lukijat haaveilivat niistä paremmista malleista, joihin eivät monellakaan monella varat riittäneet.
Käytännössä 80-lopulla laitteita oli markkinoilla jo lähes kaikilta valmistajilta ja hintahaitari ja laatu ja mallivalikoima oli myös hyvin laaja kuten vaikka nykyisissä puhelimissakin. Aluksi laitteissa ei ollut juurikaan hienouksia, lähinnä kasettisoitin joka soitti kasetin, perustoimintoina pause- ja kelauspainikkeet sekä mahdollisesti nauhalaskuri. Pian laitteita sai myös auto-reversellä, joka siis lopetti kasetin manuaalisen kääntämisen kun nauha tuli loppuun. Nauhurin suunnan sai vaihdettua myös nappia painamalla, jolloin pääsi näppärästi nauhan toisenkin puolen kuuntelemaan. Tuli myös versioita joissa oli FM-radio sekä pian myös erilaisia equalisaattoreita, joilla äänenlaatua saattoi hieman muokata, Dolby kohinanvaimennusta, bassobuusteria jne. Sony toi markkinoille myös vesitiiviin ja aurinkokennolla varustetun mallin, yleisesti laiteet kuitenkin söivät sormiparistoja eikä niissä ollut ladattavia akkuja. Pyrkimys tietysti oli tehdä laitteesta aina vain pienempi ja pienempi sekä parantaa äänenlaatua. Yhteistä laitteille oli, ettei niillä voinut äänittää vaan ainoastaan kuuntelu onnistui.
Soittimista oli myös sporttiversioita, jotka oli suunnattu urheilullisille kuuntelijoille. Hölkkääjät siis pystyivät ottamaan hölkälleen soittimen mukaan ja kiinnittämään sen vaikka vyölle. Tämä ei teknisesti onnistunut kaikilta laitteilta, koska ilman erityistä koneistoa laitteen heiluminen aiheutti myös muutoksia ääneen, eli ääni venyi ja vonkui. Vain kalliimman sarjan laitteissa oli mekanismi joka ei ollut niin herkkä liikkeelle ja kuuntelu onnistui siedettävästi kovemmassakin menossa.
Lähes jokaisessa nuorisotaloudessa oli 80-luvun lopussa varmasti jonkinmoinen korvalappustereo, joko halpa kiinalainen muovihärpäke tai kaikkien kuolaama tyylikäs metallikuorinen Sony Walkman DD. Meidän perheessä käytössä olivat muistaakseni punainen Aiwan soitin ja omassa käytössäni vanhempien Kanarian lomalta tuoma musta muovikuorinen Sony, jossa oli equalisaattori sekä auto-reverse, laite on vieläkin tallella ja toimii.
Sony Walkman mainosvideo
Kannettavia pienehköjä nauhureita oli ollut myynnissä jo pitkään, mutta sitten Sony toi markkinoille vielä pienemmän soittimen, eli ensimmäisen Walkmanin 1979, jonka saattoi kiinnittää vyölle tai sujauttaa vähän isompaan taskuun, tai no aika isoon sellaiseen. Pian myös muut valmistajat kuten Aiwa, Sanyo, Akai, Panasonic, JVC, Hitachi, Grundig, Sharp, Toshiba, Pioneer ja Philips alkoivat tuoda omia soittimiaan markkinoille ja malleja tuli lukuisia kaikilta valmistajilta. Hi-fi ja tekniikkalehdet täyttyivät tuon tuosta laitevertailuista, joita luettiin ja lukijat haaveilivat niistä paremmista malleista, joihin eivät monellakaan monella varat riittäneet.
Käytännössä 80-lopulla laitteita oli markkinoilla jo lähes kaikilta valmistajilta ja hintahaitari ja laatu ja mallivalikoima oli myös hyvin laaja kuten vaikka nykyisissä puhelimissakin. Aluksi laitteissa ei ollut juurikaan hienouksia, lähinnä kasettisoitin joka soitti kasetin, perustoimintoina pause- ja kelauspainikkeet sekä mahdollisesti nauhalaskuri. Pian laitteita sai myös auto-reversellä, joka siis lopetti kasetin manuaalisen kääntämisen kun nauha tuli loppuun. Nauhurin suunnan sai vaihdettua myös nappia painamalla, jolloin pääsi näppärästi nauhan toisenkin puolen kuuntelemaan. Tuli myös versioita joissa oli FM-radio sekä pian myös erilaisia equalisaattoreita, joilla äänenlaatua saattoi hieman muokata, Dolby kohinanvaimennusta, bassobuusteria jne. Sony toi markkinoille myös vesitiiviin ja aurinkokennolla varustetun mallin, yleisesti laiteet kuitenkin söivät sormiparistoja eikä niissä ollut ladattavia akkuja. Pyrkimys tietysti oli tehdä laitteesta aina vain pienempi ja pienempi sekä parantaa äänenlaatua. Yhteistä laitteille oli, ettei niillä voinut äänittää vaan ainoastaan kuuntelu onnistui.
Soittimista oli myös sporttiversioita, jotka oli suunnattu urheilullisille kuuntelijoille. Hölkkääjät siis pystyivät ottamaan hölkälleen soittimen mukaan ja kiinnittämään sen vaikka vyölle. Tämä ei teknisesti onnistunut kaikilta laitteilta, koska ilman erityistä koneistoa laitteen heiluminen aiheutti myös muutoksia ääneen, eli ääni venyi ja vonkui. Vain kalliimman sarjan laitteissa oli mekanismi joka ei ollut niin herkkä liikkeelle ja kuuntelu onnistui siedettävästi kovemmassakin menossa.
Lähes jokaisessa nuorisotaloudessa oli 80-luvun lopussa varmasti jonkinmoinen korvalappustereo, joko halpa kiinalainen muovihärpäke tai kaikkien kuolaama tyylikäs metallikuorinen Sony Walkman DD. Meidän perheessä käytössä olivat muistaakseni punainen Aiwan soitin ja omassa käytössäni vanhempien Kanarian lomalta tuoma musta muovikuorinen Sony, jossa oli equalisaattori sekä auto-reverse, laite on vieläkin tallella ja toimii.
Sen verran korjaan tässä että kaikilla walkman-tyylisillä kasettisoittimilla ei voinut nauhoittaa, mutta osalla pystyi. Yleensä niillä laadukkaammilla.
VastaaPoista